1.12.2009

1.12.2009

Tällaiselle jouluihmiselle joulukuun ensimmäinen päivä on aina jotenkin juhlallinen päivä. Sen kyllä täytyy kummuta lapsuudesta, jolloin joulu oli aina vuoden kohokohta. On se minulle vieläkin tärkeä juhla, perinteistä rakkain.

Viimeiset pari vuotta tällä päivällä on ollut muukin merkitys: rakas isoisäni kuoli käsivarsilleni muutama vuosi takaperin juuri ensimmäisenä päivänä joulukuuta. Olin hetkeä aikaisemmin avannut joulukalenterin ensimmäisen luukun hänen sairaalahuoneessaan, kun hän yhtäkkiä oli poissa luotani.

Kerroin asian teille siksi, että etenkin joulunaikaan perheen merkitys korostuu, ja valitettavasti jouluna(kin) on monia, jotka ovat ihan yksin. Sairaaloiden osastot, ne joilla huonoimmassa kunnossa olevat, ehkä elämänsä viimeisiä päiviä viettävät ihmiset makaavat, osa unohdettuina, ne ovat usein surullisia paikkoja, jonne vierailija voi helposti viedä mukanaa paljon iloa. Pelkkä kosketus tai vanhuksen tarinan kuunteleminen voi olla hänelle isoin joululahja maailmassa. Valitettavasti kiireinen sairaalahenkilökunta ei ehdi kuuntelemaan mummojen ja pappojen juttuja vaikka he haluaisivatkin, kaikilla on niin kova kiire.

Jos siis sinulla on läheinen - sairaalassa tai yksin kotonaan - jota voisit piristää visiitillä, teepä se, se on kullanarvoista työtä! Suurta iloa vanhuksille tuottaa esimerkiksi musiikki: joululaulukirja vaan mukaan ja yhteislaulua kehiin.

Psst... Jouluun liittyen: muita joululahjaideoita saat Suosiekoa.fin sivuilta. Joka päivä uusi henkilö tai taho tarjoaa luukullisen ideoita, oma luukkunikin tulee vastaan jossain vaiheessa jouukuuta, kerron sitten!

9 kommenttia:

joulu joka päivä kirjoitti...

No voi... otan osaa. Varmaan olit siinä tilanteessa isoisällesi onnen täyttymys. Mitä muuta elämältä odottaisikaan? Lapsen lapsissa se elä'mä jatkuu, jos on jatkuakseen.

Nykyään olisi niin helppo tallentaa niitä tärkeitä asioita talteen - mitä vanhuksilla olisi kerrottavaa. Kaikkihan ei lääkitykseltään siihen pysty, mut jos suinkin joku ehtisi samalla ottaa talteen niitä tarinoita ja kokoisi jälkipolville. Ikinä ei voi tietää, mikä asia olisi pitänyt kertoa useammalle...

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa. Olit varmasti isoisällesi ihana lapsenlapsi

Karoliina kirjoitti...

itse olen vasta vanhustyön tekemisen myötä tajunnut oikeasti miten järkyttäviäkin tarinoita vanhuksilla voi olla kerrottavanaan, ja enemmänkin sisällä pidettävänään, moni kun ei niistä edes puhu eikä ole koskaan puhunutkaan. Sodat on käyty, nähty vaikka mitä kauheuksia, ja jatkettu eteenpäin padoten kaikki sisään. kun elämän loppu häämöttää, voi olla tosi rankkaa henkisesti elää niiden muistojen kanssa.
Siinä yksi hyvä teko joululomalle, käydä jonkun vanhuksen luona vierailulla, tai vaikka vanhainkodissa viedä vanhus kävelylle tms.

Tiia kirjoitti...

Kiitos koskettavasta postauksesta! Kiitos kullan arvoisesta muistutuksesta!

Noora kirjoitti...

Joulu:Juuri niin! Siskoni on videoinut mummomme juttuja ja on minulla isoisästäkin pari lyhyttä videoklippiä. Ne ovat arvokkaita muistoja, niin kuin tietenkin kaikki päänsisäiset muistotkin, mutta konkreettisia kuvia, tekstejä ja videoita voi sitten jonain päivänä näyttää vaikka omille lapsille. Se on arvokasta perintöä.

Anonyymi:Koitin olla.

Karoliina:Juuri niin!

Tiia:Jos itsellä on merkityksetön olo, tai haluaa tehdä jotain konkreettista, on lähin vanhustenkoti siihen hyvä paikka!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kaunis Noora ihanasta postauksesta. Tulvi muistot mieleen omista isovanhemmista. Isoäitini arvasi oikein kuolemansa lähestyvän ja vei minut vähän ennen kuolemaansa korukauppaan, josta valitsi minulle kultaisen sormuksen, jonka sisälle kaiversi minulle muistoksi viestin itsestään. Ja kuinka ollaan siitä muutaman viikon päästä rakas mummoni kuoli aggressiiviseen haimasyöpään :-( Kannan kyseistä sormusta kultaisessa ketjussa kaulassa yötä päivää. Siinä se on ollut vuodesta 1992. Nyt isovanhemmista on elossa vain isoäitini äidin puolelta ja hänelläkin ikää jo 89 vuotta, joten päätimme viettää joulun hänen seurassaan :-) Isovanhemmat ovat rikkaus ja heiltä voi oppia vaikka mitä.

-Satu

Noora kirjoitti...

Satu:Ihana tarina. Mahtava isoäiti! Kiitos kun jaoit :)

Lottis kirjoitti...

Kiitos Noora kauniista postauksesta ja siitä, että muistutat muita yksinäisistä vanhuksista.

Käydessäni vanhainkodissa tervehtimässä dementoitunutta mummoani näen paljon myös vanhuksia, joiden luona käy vierailijoita hyvin harvoin. Osa omaisista tuntuu ajattelevan, ettei vanhusta tarvitse käydä tervehtimässä, kun tämä lähinnä makaa sängyssään nukkumassa. Kunpa nämä ihmiset tietäisivät, miten jo parin minuutin silittäminen vaikuttaa nukkuvaan vanhukseen. Monet vanhukset myös ilahtuvat jo siitä, että näkevät ja pääsevät juttelemaan nuorelle ihmiselle.

Kaikille kerrostaloissa asuville sanoisin, että kannattaa muistaa aina tervehtiä naapurissa asuvia vanhuksia. Monella vanhuksella on kotona pieniä asioita vinksallaan, kun ketään tuttavaa ei haluta pyytää tulemaan matkan takaa korjaamaan asiaa ja vierasta naapuria taas ei kehdata vaivata pienen asian takia. Minä olen ollut vaihtamassa naapurimummon imurin pölypussia ja siirtämässä toisen naapurin painavaa nojatuolia, koska olen sattunut sopivalla hetkellä tiedustelemaan naapurini kuulumisia. Sillä, että olen uhrannut pari minuuttia naapureideni auttamiseen olen saanut itselleni todella hyvän mielen ja samalla naapurin elämänlaatu on parantunut, kun nojatuolista näkee suoraa television ja kellon tai imuri on taas imenyt roskat nopeammin sisäänsä :)

tyttö kirjoitti...

ensiksi: kiitos ihanasta, ihanasta blogista!

toiseksi: oma isäni kuoli samaisena päivänä kuin isoisäsi, kaksi vuotta sitten. ensimmäisen joulukalenteriluukun avaaminen on siitä lähtien tuntunut vielä edellisvuosia erityisemmältä rajapyykiltä: kokonaisvaltainen muistutus läheisten tärkeydestä ja siitä, että oma elämä jatkuu.

onnellista joulukuuta sulle, noora!

Suositut tekstit